Ylikellotettu yliopisto

(Juhana Venäläisen puheenvuoro Joensuun yliopiston ulosmarssissa torstaina 19.2.2009)

Tänään on puhuttu paljon ja puhutaan varmasti lisääkin yliopistolain konkreettisista epäkohdista. Siksi haluan ottaa vähän laajemman näkökulman tähän keskusteluun ja puhua yliopistosta innovaatiokoneena. Erityisesti keskityn siihen, miten tätä konetta hallitaan ja mikä on sen tuotannollinen logiikka.

Aivan aluksi täytyy kuitenkin aloittaa yleisellä varoituksella: tällaisiin tilaisuuksiin, "kapinakokouksiin", osallistuminen saattaa johtaa julkiseen leimaantumiseen. Viime viikon keskiviikkona Joensuun yliopistossa järjestettiin yleiskokous, johon kaikki yliopiston jäsenet oli kutsuttu keskustelemaan yliopistouudistuksen suunnasta. Kahta päivää myöhemmin saimme lukea maakuntalehdestä, että yliopiston ylimmän johdon näkökulmasta nämä keskustelijat ovat mahdollisesti "antaumuksellisia anarkisteja" tai vaihtoehtoisesti "leniniläisittäin tiedostava etujoukko". Kiitän näistä hauskoista titteleistä, jotka tulevat näyttämään hyvältä CV:ssä. Samalla esitän pahoitteluni varsinaisille anarkisteille, joiden edustaman kunniakkaan yhteiskuntafilosofisen perinteen nimi on tällä tavalla sotkettu byrokraattisen lainvalmistelutyön kritiikkiin.

Olen nyt vajaan viikon ajan yrittänyt miettiä, mitä tämä leninismi voisi omalla kohdallani tarkoittaa. Mitä nämä leninistit vastustavat? Mitkä ovat vastapuolen ideologiset sitoumukset? Toteutuuko lainsäätäjän haave siitä, että yliopisto saadaan kytkettyä entistä tiiviimmin osaksi jotain, mitä kutsutaan "kansalliseksi innovaatiojärjestelmäksi" ?

Tämän leniniläisen katsomuksen vihollisena ei nähdäkseni ole mikään nykyisen tietokykykapitalismin implikoima muodostelma sinänsä, vaan ennen kaikkea sellainen hallinnoinnin muoto, jota voitaisiin kutsua stalinilaiseksi suunnittelu-utopismiksi tai leikkisämmin vaikka "akateemiseksi suunnitelmataloudeksi". Tätä ideologiaa luonnehtii loputon usko hallinnon ja johtajien viisauteen päättää siiitä, mitä yliopistossa tuotetaan ja miten tuotanto on järjestetty. Viisaus ikään kuin valuu ylhäältä alaspäin. Tällainen käsitys yliopistosta on perinpohjaisen kummallinen. Itse ainakin kuvittelin yliopistoon tullessani yliopiston toiminnan perustuvan siihen, että professorit, tutkijat, dosentit ja opetushenkilökunta ovat oman alansa parhaita asiantuntijoita. Opiskelija ainakin on oman elämäntilanteensa, toiveidensa ja halujensa sekä tulevaisuutensa paras asiantuntija.

Asiantuntijuus, yksi innovaatiokielen muotisanoista, järjestyy yliopistossa horisontaalisesti, kaikkien niiden ihmisten keskuudessa jotka tiedon tuotantoon osallistuvat. Onkin mielenkiintoinen kysymys, mistä meille löytyy sellaisia johtajia, joiden viisaus ylittää tämän yhteisön yhteenlasketun ja yhdessä muodostaman viisauden. Uudessa yliopistossa tulee mitä ilmeisimmin olemaan pahoja rekrytointivaikeuksia, vaikka optiojärjestelmä johtajille olisi kuinka kannustava tahansa. Tuotannon ohjaileminen karkeilla välineillä ylhäältä alaspäin ei myöskään voi mitenkään johtaa mihinkään tehokkuuteen - tämän tietää kuka tahansa vähänkin taloustieteitä opiskellut.

Omituinen käsitys akateemisesta johtajuudesta ei ole ainut sekavan ajattelun muoto, joka yliopistouudistukseen sisältyy. Myös itse tiedon tuotannon luonne on ymmärretty uudistuksessa täysin väärin. Kaikkein tehokkain tapa tuottaa tietoa - ja puhun nyt siis myös taloudellisesta tehokkuudesta - on järjestää tuotanto mahdollisimman avoimiin verkostoihin. Tieto ei ole mikään tavara, jonka tuotanto voitaisiin järjestää fordistisen teollisuustuotannon mallin mukaan, niin että raaka-aineet työnnetään tuutista sisään ja lopulta valmiiksi muovitettu tuote tipahtaa liukuhihnalta nätisti rullakkoon ja siitä tukun kautta edelleen vähittäiskaupan hyllylle myytäväksi.

Jos tehdas todella haluttaisiin muuttaa innovaatiokoneeksi, suomenkielisemmin sanottuna tietokoneeksi, niin lainsäädäntö on siihen erittäin huono keino. Kaikkein tehokkain tapa uudistaa tehdasta olisi itseasiassa palkata konsultiksi tämä rehtorin mainitsema antaumuksellinen anarkisti. Anarkistikonsultti kuljeskelisi päämäärättömästi tehtaassa, säätäisi koneita mielivaltaisesti, vääntelisi vipuja sinne tänne, sekoittaisi liukuhihnojen paikat ja suunnat, lisäisi kaikkiin prosesseihin satunnaisuutta, vaihtaisi raaka-aineet toisiksi, ja ennen kaikkea keräisi työntekijöiden keskuudesta kolehdin, jolla ostettaisiin tehtaan ylimmälle johdolle liput pitkälle Bahaman lomalle.

Nimenomaan jonkinlainen anarkia on kaiken tiedon tuotannon perustavanlaatuinen edellytys. Ilmeisesti uudessa yliopistossa ei olisikaan tarkoitus tuottaa tietoa, vaan jonkinlaisia tietomuotoisia tuotteita, joita hämmentävästi kutsutaan innovaatioiksi.

Yksi maailmalla tunnetuista suomalaisista innovaatioista on varmasti Linux. Nyt voisimme pohtia, olisiko Linuxin kaltainen innovaatio tuotettu sellaisessa yliopistossa, jota tällä uudistuksella tavoitellaan? Epäilen, että vastaus kaikesta huolimatta on "kyllä". Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että yliopistouudistus sinänsä mitenkään parantaisi innovaatioiden tuotannon mahdollisuuksia tai eikä tarkoita sitä, että yliopisto johto voisi käskemällä saada ihmiset innovoimaan. Sen sijaan tämä johtuu siitä, että yliopiston varsinaiset innovaatiot perustuvat sellaisiin avoimiin prosesseihin, joita ei ylipäänsäkään voida ylhäältä käsin hallita. Linus Torvalds olisi tehnyt mitä teki täysin riippumatta vallitsevasta lainsäädännöstä ja hallintojohtosäännöstä.

Yksi syy siihen, miksi kukaan ei olisi voinut käskeä yliopistokonetta tekemään Linuxia, on se, että kukaan yliopiston johdossa ei olisi voinut kuvitella, että mitään sellaista edes voisi tehdä. Kuvittelu ei tunnetusti kuulu hallinnon suurimpiin vahvuuksiin. Kuvittelu ja haaveilu, niin vastuuttomilta sanoilta kuin ne nykyisessä uusliberalisoituneessa kielessä kuulostavatkin, ovat kuitenkin tiedontuotannon keskeisiä edellytyksiä. Innovaatiosammon ydin on siinä, että ihmisillä on mahdollisuus kuljeskella, keskustella, kohdata satunnaisesti ihmisiä ja tilanteita ja muodostaa itse omat tuotannon verkostonsa. Tehostettu luovuus onkin niin käsittämätön oxymoroni, että sen voi olettaa tuottavan lähinnä dadaistisia taideteoksia.

Jos todella on niin, että yliopistouudistuksen myötä yliopistoihin ollaan ottamassa käyttöön stalinistinen suunnittelujärjestelmä yhdistettynä fordistiseen tuotantojärjestelmään, nousee mieleen kysymys, miten lainsäätäjä voi olla niin pihalla niistä haasteista, joihin yliopiston todella pitäisi muuttuneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa vastata? Toivoisin, että yliopiston sisällä mietittäisiin näitä kysymyksiä: Minkä takia juuri tällaisia uudistuksia halutaan tehdä? Onko todella niin, että tämä on ainut suunta, johon yliopistoa voi uudistaa? Epäilen, että lainsäätäjä todellakin on pihalla, muttei kuitenkaan täysin. Uudistuksella on syynsä, ja sillä tavoitellaan jotain. Meidän tehtävämme on yrittää selvittää, mitä uudistuksella todella tavoitellaan. Meidän tehtävämme on selvittää, mihin uudistus todella tähtää, ja vastaako se todella sitä, mitä me haluamme yliopistolta.

Kun olen jo kutsunut yliopistoa tietokoneeksi, niin haluan vielä lopuksi tehdä pienen ekskursion kultaiselle 1990-luvulle, jolloin kotitietokoneet ja internet alkoivat Suomessakin vauhdilla yleistyä. Teknologia oli kalliimpaa kuin nykyään, ja nörteillä oli tapana tavoitella mahdollisimman suurta nopeutta mahdollisimman halvalla hinnalla ottamalla prosessoreista enemmän tehoa irti kuin mihin ne oli suunniteltu. Tätä menettelyä kutsuttiin ylikellottamiseksi. Vastaavasti tietotyön tai laajemmassa mielessä kommunikatiivisen työn ekspansiota tietystä paikasta ja ajasta koko elämäntilaan ja elämänaikaan voisi kutsua tietokykykapitalismin ylikellottamiseksi. Ylikellotettu kone oli suhteellisen tehokas, mutta siinä oli myös usein ongelmia. Prosessori kuumeni lisää, ja kone saattoi kaatuilla satunnaisesti. Pahimmassa tapauksessa ylikellottamalla sai tuhottua koko prosessorin. Toinen ongelma oli se, että prosessori alkoi toimia ennalta-arvaamattomasti. Kun tavallisesti prosessori suorittaa niitä laskutoimituksia, joita ohjelmassa sille käsketään, niin ylikellotettu prosessori saattoikin alkaa suorittamaan järjestelmän kannalta täysin satunnaisia toimenpiteitä.

Johtajavetoinen tiedontuotannon järjestelmä pyrkii sellaiseen ylikellotuksen ja hallinnan yhdistelmään, joka saattaa olla periaatteessakin mahdoton saavuttaa. Tätä yliopistouudistuksilla - ei pelkästään tällä lailla vaan myös edellisillä ja tulevilla - kuitenkin tavoitellaan: maksimaalista tehokkuutta yhdistettynä maksimaaliseen kontrolliin.

Miten meidän sitten pitäisi suhtautua tähän ylikellotukseen? Pitäisikö nousta kapinaan hämärtyviä työnkuvia, työaikoja ja työpaikkoja sekä henkilökohtaistuvia palkanmaksukäytäntöjä vastaan? Pitäisikö haikailla takaisin sellaista sivistysyliopistoa, jota ei ainakaan meidän elinaikanamme ole edes ollut olemassa? Tässä kohtaa olen samaa mieltä niiden kanssa, jotka väittävät, että me olemme myöhässä. Me emme kuitenkaan ole myöhässä kahta tai neljää vuotta, vaan vuosikymmeniä. Kuvitteellisen "vanhan kunnon" yliopiston nostalgisointi, romantisointi ja puolustaminen ei ainakaan enää voi olla ratkaisu. Sen sijaan meidän pitää keskittyä niihin väistämättömiin seurauksiin, joita ylikellotus tuottaa, ja tulkita ne uusina mahdollisuuksina.

Ylikellotuksen looginen päätepiste on prosessori, joka ei enää palvele ohjelmaa, vaan alkaa muuttua tekoälyksi ja palvella lähinnä omia sisäisesti määräytyviä tavoitteitaan. Tämä on se omalakisuus, jota kutsutaan autonomiaksi, ja tämä on se autonomia, jonka puolesta meidän kannattaa kamppailla.