Manifesti

Joensuun yliopiston opiskelijoiden manifesti yleiskokouksessa 11.2.2009

Suomalaista yliopistolaitosta ollaan uudistamassa ennennäkemättömällä tavalla. Yliopistolle annetaan itsenäisen oikeushenkilön asema, yliopiston rahoituspohjaa monipuolistetaan ja hallintoa virtaviivaistetaan.

Kannatamme lämpimästi yliopiston uudistamista. Emme kuitenkaan halua olla päätösten kohteina vaan niiden tekijöinä. Haluamme itse määritellä, mihin suuntaan yliopistoa pitää uudistaa. Tämä ei ole kohtuuton, itsekäs tai yhteiskuntavastainen toive, vaan perustuslaissa meille annettu oikeus ja velvollisuus.

Tuhatvuotisen eurooppalaisen perinteen pohjalta rakentunut sivistysyliopisto on siirtymässä maan alle. Sen tilalle ollaan kehittämässä yritysyliopistoa, jonka tavoitteena on ”sopeutua globalisaation ja kansainvälisyyden haasteisiin, väestörakenteen, työelämän ja muihin toimintaympäristön muutoksiin.” Jos Suomen ylioppilaskuntien liitto, rehtorien neuvosto ja Opetusministeriö haluavat kehittää yliopistoa tällaisten muodinmukaisten ja innovatiivisten mieltymysten mukaan, toivotamme hankkeelle onnea ja menestystä. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä me haluamme yliopistolta vapaan tiedontuotannon yhteisönä. Yliopisto osaa - tai sen ainakin pitäisi osata - uudistua oma-aloitteisesti ja omista lähtökohdistaan käsin.

Hallituksen esityksessä uudesta yliopistolaista uudistuksen taustalla vaikuttava ideologia ilmaistaan seuraavasti: ”Yliopistolaitos on kansallisen innovaatiojärjestelmän merkittävin toimija ja sen keskeinen osa.” Samainen esitys toteaa ”rakenteellisten jäykkyyksien” tekevän vaikeaksi yliopistojen ”henkisten voimavarojen hallinnan” sekä ”tarpeellisten uudistusten” toteuttamisen. On totta, että yliopisto on itsenäisesti ajattelevien ihmisten yhteisönä vaikeasti hallittavissa, ja lakiesitys ilmeisesti tähtää juuri tämän ongelman ratkaisemiseen.

Vauhdilla läpi viety yliopistolain uudistus on vain viimeisin askel pidempään jatkuneessa prosessissa, jonka päämääränä on tuotteistaa tutkimus ja koulutus sekä tehdä yliopistosta kansakunnan kilpailukykyä palveleva tietotehdas. Opetusministeriön ajama yliopistouudistus on osa julkisen hyvinvointi- ja sivistysvaltion purkamisprojektia. Yliopisto ei toimi eristyksissä muusta yhteiskunnasta, ja siksi muualle jo levitetyt alistamisen logiikat pyritään yleistämään myös yliopiston toimintaan. Ajatusta yliopistosta vapauden ”viimeisenä linnakkeena” on vaikea puolustaa, jos yliopistoyhteisö itse ei kykene artikuloimaan yliopiston tehtävää muuttuneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Yliopiston sisällä uudistus tähtää manageristisen ylhäältä alaspäin johtamisen vakiinnuttamiseen. Tutkijoista tehdään pelkkiä työntekijöitä ja opiskelijoista pelkkiä asiakkaita. Yhteisön edustajista ruvetaan puhumaan ammattijohtajina, joille uskollisia muiden alamaisryhmien tulee olla. Hallintouudistukset eri yliopistoissa muistuttavat Rooman valtakunnasta tuttua ”divide et impera” -käytäntöä, jossa imperiumin osat saadaan hyökkäämään toisiaan vastaan keskusvallan sijaan. Yliopistoon muinoin liitetty käsitys demokraattisesta yhteisöstä on unohdettu, ja tutkintoaikojen rajaus kannustaa opiskelijoita unohtamaan viimeisetkin historiatietoisen perspektiivin rippeet. Viiden vuoden pikamaisterilla ei ole aikaa pullikoida tai ajatella omaa lyhyen tähtäimen etuansa pidemmälle. Maisterin papereihin liittyvät suuret odotukset voivat kuitenkin osoittautua valheellisiksi, kun opiskelija siirtyy koulun penkiltä akateemisten silpputöiden ja elinikäisen oppimisen prekaareihin ihmemaihin.

Mediassa on tiuhaan väitetty, että koko yliopistoyhteisö tukee uudistusta ja on jopa sen alullepanija. Lakisääteiset kuulemiset on toki järjestetty, mutta poikkeavat mielipiteet on systemaattisesti jätetty huomioimatta. Yliopistojen ylin johto on esiintynyt koko yliopistoyhteisön suulla, ja ylioppilaskunnat taas ovat olleet kiinnostuneita lähinnä opiskelija-asiakkaan kuluttajansuojasta.

Väitteet yliopistolaisten laajasta tuesta uudistuksille ovat katteettomia ja loukkaavia. Kuulemismenettely on uudistuksen edetessä osoittautunut pelkäksi rituaaliksi, ei demokraattiseksi prosessiksi. Uuden lain oloissa ei erimielisyyttä edes voi enää ilmaista, koska työsuhteessa olevalle alaiselle ei ole edullista vastustaa johtajaansa. Kaiken kukkuraksi lakiuudistuksen jälkeen yliopistoa johtaisi hallitus, jonka puheenjohtaja ja puolet jäsenistä olisi yliopistoyhteisön ulkopuolisia. Tätä on verrattu menettelyyn, jossa kirkkoa johtaisivat kirkkoon kuulumattomat ja valtiota naapurimaan kilpailevaa etua ajavat edustajat.

Lakiuudistuksen retoriikan keskiössä on lupaus autonomiasta. Tarkemmin katsoessa huomaamme, että autonomialla tarkoitetaan ainoastaan juridisen aseman muodollista muutosta ja ylimmän johdon entistä suurempaa vapautta kontrolloida alaisiaan ns. ”strategisten” tavoitteiden mukaisesti. Irtautumisella valtion tilivirastoasemasta voi toki olla positiivisiakin seurauksia, esimerkiksi konkurssiin ajautuminen. Nykyiseen maisteritehdasyliopistoon johtaneen tulosohjausjärjestelmän säilyttäminen pitää kuitenkin yliopiston OPM:n tiukassa lieassa. Ulkopuolisen rahoituksen ja OPM:n intressien ristipaineessa on silkkaa pilkkaa puhua autonomian lisäämisestä, jos yliopiston pääasialliseksi tehtäväksi jätetään konkurssin välttäminen.

Käsittääksemme todellisella sisällöllisellä autonomialla tarkoitetaan oikeutta päättää itse omista tavoitteistaan taatun toimeentulon puitteissa. Tällaista parannusta uusi yliopistolaki ei millään tavalla edistä. Vain monipuolinen ja kriittinen yliopisto voi vastata niihin haasteisiin, joita tietokykykapitalismin tuotantotapa asettaa.

Tiedon tuotannon luonne on ymmärretty virallisessa yliopistouudistuksessa täysin väärin. Niin kuin ei ole yksityistä kieltä, ei ole myöskään yksityistä tietoa. Sen sijaan tieto tuotetaan verkostomaisesti sellaisissa prosesseissa, joihin yliopistoilla ei enää edes ole mitään yksinoikeutta. Yliopistojen kilpailuetuna on ollut vapaa ja julkinen tutkimus ja opetus, joka itseasiassa onkin todellisten innovaatioiden tuotannon perustavanlaatuinen edellytys.

Lainsäätäjä haaveilee, että tulevaisuudessa yliopistot voisivat saada yhä suuremman osuuden rahoituksestaan valtion ulkopuolelta. Kannustimeksi on julkisen vallan rahoitusosuuskin on osittain kytketty ulkopuolelta saadun rahan määrään. Nopeasti muuttunut taloustilanne asettaa kuitenkin kyseenalaisiksi haaveet saada elinkeinoelämältä ilmaista rahaa ilman vaatimuksia tutkimuksen valjastamisesta lyhyen tähtäimen kaupallisiin tarpeisiin. Toisaalta jo pelkkä ajatus siitä, että ulkopuolista rahoitusta olisi lisättävä, ohjaa yliopistoyhteisön toimintaa kaikilla portailla. Kaikki päätökset graduaiheista yliopiston strategisiin linjauksiin tultaisiin jatkossa tekemään koulutuksen ja tutkimuksen tuotteistamisen näkökulmasta.

Yliopistolain luonnoksessa puhutaan paljon yliopistojen toimintaedellytysten turvaamisesta. Vapaan ja julkisen yliopiston kannalta keskeistä olisi myös opiskelijoiden henkilökohtaisten toimintaedellytysten turvaaminen. Opiskelun autonomiaa on mahdotonta toteuttaa, jos perustoimeentuloa ei ole taattu, vaan se asetetaan riippuvaiseksi ulkopuolisista tehokkuustavoitteista tai itsensä myymisestä paskaduuneissa. Kysymystä opiskelijoiden toimeentulosta ei voi perustaa lupauksiin tulevaisuudessa odottavasta korkeasta palkasta, vaan toimeentuloa on vaadittava tässä ja nyt.

Eri Euroopan maissa on protestoitu ja kapinoitu viime vuosina hyvin samansuuntaisia yliopistouudistuksia vastaan. Esimerkiksi Kreikassa, Italiassa ja Ranskassa levinneissä vastarinnan aalloissa on ollut pitkälti kyse ”700 euron sukupolven” raivosta., sellaisen sukupolven raivosta, jolta on tietoisella politiikalla pyritty hävittämään tulevaisuuden mahdollisuudet.

Meidän yliopistouudistuksemme toteutuu siitä riippumatta, mikä lainsäädännön ja hallinnon ajama uudistus on. Meidän yliopistouudistuksemme voi toimia virallisen yliopiston sisällä, rinnalla, ulkopuolella, tai kaikissa niissä yhtä aikaa. Yliopisto tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka siinä toimivat, ei hallintoa, ei ylintä johtoa, ei rehtoria, ei hallitusta, ei ministeriöitä, ei opetusministeriä, ei pääministeriä eikä kampuksen punatiilisiä rakennuksia. Meidän yliopistouudistuksemme takaa opintosuorituksista riippumattoman toimeentulon, akateemisen vapauden opiskelun ja tutkimuksen sisältöihin, tasavertaisen vallan yliopiston päätöksenteossa, tilat ja puitteet spontaaniin itseorganisoitumiseen ja oikeuden tuottaa tarvittaessa omia uudistuksia. Meidän yliopistomme ei rajoitu pääsykokeiden tai työhaastattelujen seulomaan eliittiin, vaan se kuuluu kaikille, jotka siihen osallistuvat.